Lukukauden ensimmäinen koulupäivä on ohi. Startti oli kevyt: jaarittelua siitä, mitä kukin teki kesälomallaan, tietokoneella tarkistettiin suoritetut kurssit, syötiin ja kierrettiin loppupäivä näyttelyitä. Ammattikoulussa tuntien vaativuus on siis huippuluokkaa.
Päämuseossa oli kansantaide-näyttely, joka oikeasti innoitti minuakin. Ehkä hieman liikaa alastomia naisia ja groteskeja kuvakulmia, mutta iloiset värit piristivät. Koska nämä teokset ovat todellakin kansantaidetta, niin niiden tekijät eivät ole välttämättä käyneet minkäänlaisia kuvataidekouluja. Siksi hieman naivistinen tyyli ensin sai aikaan alentuvaisuuden, mutta sitten se alkoi innostamaan. Haluaisin kokeilla maalausta taas kerran. Kävin taidelukion silloin joskus, mutta kaikki piirtäminen ja maalaus loppui sen jälkeen, koska olin niin tympääntynyt siihen. Suureksi osaksi tympääntyneisyys johtuu siitä, että asetan itselleni niin kovat paineet tehdä suuremmoinen taideteos, jota kaikki tulevat ihailemaan toiselta puolen Suomea. Tiedän, että on aivan järjetöntä hamstrata itselleni tällaisia paineita, mutta niitä vain tulee. Kuitenkin tänään katsellessani puolalaista kansantaidetta, tunsin kipinän alkaa maalata, koska taiteellisen ihmisen ei ole pakko osata tehdä täydellistä työtä. Taide ei ole sitä, että kaikkea kuvataan täydellisen tarkasta, eikä myöskään sitä, että maalia roiskitaan sattumanvaraisesti kankaalle.Taide on sitä, mikä kumpuaa ihmisen sisältä; prosessi, jonka aikana ihminen oppii ja kehittyy. Taide on jokaisen yksilön kokemus, kun hän tekee työtään.
Taide-käsitys on jokaisella ihmisellä erilainen, joten vastalauseita ja myöntöääniä tulee varmasti jokaiselta. Mutta tärkein idea tässä tekstissä on se, että haluan maalata. Ehkä jossain vaiheessa minulla on aikaakin tehdä sitä. Eikun tukka ylös nutturalle ja kodinhengetärtä esittämään tiskivuoren luokse...
